Viime yönä nukuin viisi tuntia. Aamulla herätessä tyynyn vierellä oli iso kasa paperitukkoja. Se olin minä, joka halusi suhteesta eroon.Miksi? Hyvä oli mies, joku sanoisi, että lottovoitto. Mutta ei ollut hellyyttä. Oliko se sitten minusta johtuvaa vai hänestä vai olosuhteiden pakosta, en pystynyt kasvamaan suhteessamme. Tunsin jääväni ikuiseksi pikkutytöksi siinä. Ja haluan olla nainen, rohkea, avaramielinen, mielikuvituksellinen.

Itse-epäily on yksi kamalimpia asioita, mitä tiedän. Että yhtäkkiä mielessään raivoaa, kuinka tyhmä on voinut olla, kun on uskonut sellaiseen, mitä ei ollut olemassakaan. Mutta mitä sitä pieni ihminen tietää. Silityksiä kaipaan, kaipaan sitä hellyyttä, jota en ole koskaan saanut parisuhteessa kokea. Joskus epäilen, että saanko sitä koskaan kokeakaan, että onko se sittenkin vain musta itsestä kiinni, että toinen ei koe hellyyttä mua kohtaan.

Töissä olen. Pitäisi tehdä ahkerasti hommia, mutta olen henkisesti riekaleina. Avaako elämä jotain uutta ja kaunista mulle? Onko tämä kaikki sotku vain uuden alkua, jonkin hienon, johon nyt valmistaudun? Vai olenko tehnyt sellaisia rohkeita päätöksiä, joihin mulla ei ole rahkeita, jotka tulevat tuhoamaan mut? Parastani vain yritän tehdä.